Järvenpää-airsoft ry
Airsoft => Yleistä => : Calden 30.09.08 - klo:17:16
-
Koska meillä kaikilla varmasti on ollut airsoftin parissa hetkiä, jotka ovat jääneet syystä
tai toisesta hyvin kirkkaina mieleen. Johtui se sitten hyvin onnistuneesta hyökkäyksestä,
vasta puolen pelaajan tyylikkäästä pois pudottamisesta tai muuten vain jostain hauskasta
tai unohtumattomasta hetkestä pelin aikana. Nyt sinulla on tilaisuus kertoa meille muillekin.
Laittakaa siis näppäimet laulamaan!
-
Näitä on monta, tosin suurin osa, ellei kaikki, on skenaariopeleissä tulleita. Tässä muutamia:
-MSF BootCamp 1. Aamuhämärässä ryntäsimme Henun (Morabn) ja Decoilin kanssa teltasta muutaman kymmenen metrin päähän leiristä tarkkailemaan aluetta. Hiljainen, hämärä metsä ja viileä aamu tuntuivat mahtavalta ahtaasti ja huonosti nukutun yön jälkeen. Tarkkailtuamme tilannetta hetken sivustamme kuului lähestyviä ääniä ja puheensorinaa. Äänehtijöiden osapuoli oli epäselvä ja oli pari kertaa vähällä, etteivät hermot pettäneet heidän kulkiessa 5-10 metriä asemamme vierestä. Määrätietoisesta askelluksesta leiriin päin päättelimme kuitenkin heidän olevan toisen ryhmän porukkaa kiertovartiossa.
-Guerrilla Hunt. Kokonaisuudessaan hienoin airsoft-kokemukseni tähän asti ikinä. Erityisesti tunnelmallinen taivallus hiljaisessa auringonlaskussa, rinkat selässä, ryhmän tunnustelijana oli tajuttoman hieno kokemus, jonka kruunasi mainio suunnistaja-tst-parini. Myöhemmin saman pelin aikana, noin kello yhden aikaan yöllä, saimme tehtäväksi kahden ryhmän voimin edetä eräälle pisteelle, turvata sen ympäristö ja jättää välkehtivä pallo (termi hukassa) todisteeksi paikallaolostamme. Kesäyön pimeydessä täydellisen hiljainen eteneminen halki kumpareisen hakkuuaukion on jäänyt selkeästi mieleeni. Asiallisesti toimiva seura vahvisti fiilistä entisestään.
-Syys-Kotva '08. Ryhmämme oli saavuttanut PFOR HQ:n lähimaastot ja taistelimme sen ympärille päässeitä vihollisjoukkoja vastaan. RJ:n käskystä reppuja kantavat ryhmäläiset heittivät ne maahan ja jatkoimme agressiivista etenemistä HQ:ta kohti. Päästyämme sen luo jäimme hetkeksi paikallemme asemiin. RJ:n päätöksellä sain tehtäväksi noustaa muutamien kymmenien metrien päähän jääneet reput. Jätin pääaseen asemiin saatuani Henulta GBB:n lainaksi ja lähdin juoksemaan takaisinpäin. Oli mielettömän hienoa juosta reppuja etsimässä samalla kun parinkymmenen metrin päästä kuuluu tulitaistelun ääniä. Löysin reput kuitenkin puolen minuutin etsimisen jälkeen ja sain ne raahattua takaisin asemiin nopeasti.
Tässä siis muutama, lisää tullee jahka jaksan kirjoittaa.
-
Itsellänikin näitä löytyy.
- Milsim Bootcamp II: Tämä ehdottomasti rankin skenaario oli kaikinpuolin mahtava, kaikesta kurjuudesta ja lumessa rämpimisestä huolimatta. Kuitenki yksi tilanne jäi mieleeni muita enemmän. Oli yö ja minut herätettiin vartiovuoroon. Talsin vartiopaikalle jossa Miqzu värjötteli kylmissään. Istahdin siihen ja rupesin tarkkailemaan alas (vartiopaikka oli kukkalan päällä). Siinä sitten istuskelin ja katselin auringon hidasta nousemista puiden latvojen takana. Maisema vain yksinkertaisesti syöpyi mieleeni. Kauttaaltaan lumenpeitossa olevat puut ja auringon kajo, sekä hyytävän kylmä pakkanen loivat sellaisen fiiliksen johon ei kyllä pääse missään viikonloppupelissä tai mättöskenussa.
Lisää tulee ehkä kun jaksan kirjoittaa.
-
Ehdottomasti kaikki skenaariot, erityisesti Ruostehaudassa suolla rämpiminen, epätoivoisessa puna-armeijan hyökkäyksessä. Syys-kotva08 oli myös ihan nasta.
-
PFOR4
Puolet Nallestanian joukkueesta oli saanut tehtäväkseen ottaa Outpost haltuun. Kiersimme kaukaa sen taakse, metrin syvyisten ojien yli hyppien. Moni putosi ja kastui. Moni halusi tässä vaiheessa takaisin lämpimään kotaan. Se ei vain ollut mahdollista. Vielä. Olimme muutaman kymmenen metriä Outpostista PFORin tukikohtaa kohden, metsän siimeksessä, varmistamassa aluetta. Johtaja pysähtyi ja käski hiljaa muita pysähtymään. Näitä "rauhanturvaajia" oli edessäpäin. Huhu kertoo että niillä on salaisia sopimuksia Tuoppian rottien kanssa. Tästä he eivät selviäisi. Olimme vihaisia. Tark'ampujamme sai luvan poistaa pelistä uhkaavimman näköisen rauhanturvaajan. Hän haavoitti kohteensa ja pian iso läjä PFORilaisia lässähti maahan, puiden ja mättäiden taakse turvaa etsien. Teimme taktisen vetäytymisen takanamme olevalle aukealle, jonka heinä oli metrin korkuista. Saimme pidäteltyä PFORin joukkoja pitkään, kunnes he saivat lisäjoukkoja. Pelkuritoverimme lähtivät paikan päältä ja vain minä jäin paikalleni, armaan haulikkoni kanssa. Laukaus. Osuma. Kukaan ei edes huomannut allekirjoittanutta. Pian kuitenkin huomasin olevani piiritetty. Epätoivoinen laukaus kohti vastaryhmän johtajaa sai monta piippua kääntymään kohti. Sarrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrja.
Ryhmästä oli jäljellä vain allekirjoittaneen lisäksi kaksi. Toisella oli virittämätön tarkkuuskivääri, toisella vain semiä ampuva, epävarmasti toimiva Spetznaz. Itsellä haulikko, jonka liipasinkaari oli irronnut taisteluiden tiimellyksessä. Kaksi kolmesta oli loukkaantunut aikaisemmassa taistelutilanteessa, josta onnistuimme ainoina pakenemaan; ylivoima oli liian musertava. Koko Tuoppian joukkue paria piskuista ryhmää vastaan. Valesimme pitkin ojia, tietämättä mihin päätyisimme. Oma joukkueemme oli saarrettu viimeiseen asti, me olimme luultavasti ainoat jäljellä olevat. Muut joukkueenjäsenet suojelivat minua, lääkintämiestä, jotta voisin mahdollisesti pelastaa heidätkin vielä tulevaisuudessa. Pellon yli näkyi liikettä; kaikki syöksyivät maahan salamannopeasti. Joukkueemme johtaja kaivoi taskustaan esiin kiikarit: "Voi v-... Ne on tuoppialaisia. Ne ampuu tännepäin. Mut... Hetkonen. Ne ampuu muuten vaan ja säätää asettaan välillä... Ne taitaa testata hoppiansa." Päätimme kiertää heidän kylkeensä, kun ihmeen kaupalla eivät ampujat huomanneet meitä. Olihan etäisyyttä kuitenkin noin 200 metriä. Rämmimme pitkään ojia pitkin epävarmana sijainnistamme, kunnes huomasimme hiekkasäkkejä. Rupesimme katselemaan ympärillemme ja kuiskasin hämmästyneenä: "Me ollaan kuulkaas ihan keskellä Tuoppian tukikohtaa." Näimme vartiotornit, vartiopisteet ja ihmisiä lepäämässä. Tuoppialaiset kävelivät ohitsemme kiinnittämättä huomiota tähän pieneen ja kokemattomaan ryhmään keskellä tukikohtaansa. Emme voineet hyökätä; kuularuisku olisi päättänyt päivämme ennen kuin olisi ehtinyt edes sanoa "Heckler & Koch". Hiivimme hiljaa lähimpään pusikkoon, jonka takana tiesimme olevan tien. Luulimme olevan niin ovelia, niin ovelia että. Ryntäsimme tien yli ja yritimme päästä Tuoppian rintamalinjan kylkeen, etsimään ja auttamaan mahdollisia nallestanialaisia. Mutta ei. Vain raatoja maassa. Ei yhtäkään elossa. Yllättäen takaamme kuului oksan katkeaminen, mutta reagoimme liian myöhään. Yksinäisen vaeltajan kuularyöppy upposi koko ryhmän selkään, vaikka olimme varsin kaukana toisistamme. Joukkueemme hävisi muutamaa minuuttia myöhemmin. Hiiteen koko Tuoppia, hiiteen koko PFOR! Liittoutuivat nyt meitä, mahtavia nallestanilaisia vastaan...
PFOR5
Pimeä, yksinäinen yö vahdissa. Olin PFOR/Suomen joukkueenjohtaja ja halusin näyttää mallia. Seisoin haulikkoni kanssa vahdissa kaatosateessa ja annoin muiden ryhmäläisteni pysytellä puiden alla tai pienessä kopissa jonne mahtui hädin tuskin yksi mies seisomaan. Tehtävämme oli vahtia Tuoppian ja Nallestanian rajaa ja tarkastaa jokaiselta passi. Mikäli joku yritti kiertää rajaa, tehtävänämme oli selvittää kuka ja likvitoida uhka sen jälkeen. Eräs johtoportaan radisti oli löytänyt lehtiä jossa oli naisten juttuja ja tuli esittelemään lyhdyn valossa niitä meille. Hän luki meille lehden juttuja ääneen: "Moi! Oon jo kolmetoistavee tyttö eikä oo vieläkään tullu menkkoi. Onks mus jotai vikaa?" "Painan viiskytkiloo ja oon satakuuskytä senttii pitkä. Oonks läski?" "Mun mielest Demi on ihan paras lehti, voitteks haastatella Beckhamii?". Naureskelimme. Ehkä vähän liiankin kovaan ääneen, sillä pian vartiopisteemme hiekkasäkkeihin osui sarja kuulia, jotka kimpolivat lähelle meitä. "HÄLYTYS! HYÖKKÄYS TUOPPIALTA PÄIN! HÄLYTYS!" Hyökkääjät pakenivat huudot kuultuaan. Tämän jälkeen yö oli rauhallinen.
Aamulla saimme tehtäväksi turvata tiedemiehiä ja rauhantarkkailijoita kuljettavan kuorma-auton kulun. Typeryksiä nämä tarkkailijat olivat, halusivat välttämättä jaloitella rajan läheisyydessä. Järjestin heitä ympäröivän, tarkan vartion sijaintiin. Muutamaa tuntia myöhemmin he palasivat rajavyöhykkeelle. He ajoivat takaisin Tuoppian vyöhykkeelle, missä Tuoppia pysäytti rekan. Pian Nallestanian satapäiset joukot ryntäsivät paikalle. He halusivat väkivalloin päästää kuorma-auton perille kohteeseensa tuhoten tuoppialaiset. Me, rauhan ylväät ja urheat turvaajat, emme voineet tämän tapahtua. Hälytimme apujoukot nopeasti paikalle ja meitä oli yhtä monta kuin Nallestanialaisiakin. Olisimme kuitenkin jääneet alakynteen, mikäli molemmat olisivat yhtä aikaa hyökänneet. Onneksemme saimme Nallestanialaiset perääntymään muutaman kymmenen metrin, kunnes he kääntyivät ja latasivat aseensa. Järjetön loksahtelu ja kilahtelu täytti paikan. Tuoppialaiset tekivät välittömästi samoin. Komentajamme päätöksestä muodostimme väliin ihmiskilven. Latasimme aseemme ja pyysimme tällä hetkellä väkivaltaisinta osapuolta, Nallestaniaa poistumaan. Tuijotimme toisiamme hiirenhiljaa, aseet toisiaan osoittaen, valmiina ampumaan kunhan joku tekisi aloitteen. Kukaan ei ampunut yhtään. Neuvottelijamme lähetettiin paikalle aseistamattomana keskustelemaan Nallestanian johtajan kanssa. Hän viipyi kauan. Aivan liian kauan. Radioyhteydetkään eivät pelanneet. Vihdoin näimme hänet. Nallestanian komentaja osoitti häntä aseella ja piti hänet tiukasti otteessaan perääntyen kauas pois. Hetken päästä Nallestaniakin perääntyi.
Viimeisenä yönä vahdimme Tuoppian tukikohtaa aikaisempien levottomuuksien vuoksi. Radistimme radio kävi; "...kccchhrr...taisteluvaunu...kchhrrr..." "Toistaisitko?" "...kchhhrr. Taisteluvaunu hyökkäämässä kylänne läpi maan rajojen ulkopuolelle!" "Miiitäh?" "Evakuoikaa portti! VÄLITTÖMÄSTI!" Siirryimme pois vartioportin luota varmistaen, ettei kukaan jäänyt taakse. Vain hetkeä myöhemmin valtava kuorma-auto ajoi hurjaa vauhtia portin läpi, puulastu vain lentäen. Auto pääsi pois maasta.
-
Raatteentien taistelussa minä ja maxim konekivääriryhmän mise onnistuttiin eliminoimaan kahdestaan 6 hengen vihollisjoukko onnistuneella taktiikalla ja hyvällä yhteistyöllä. Kyseisestä skenaariosta minulle parhaiten jäi mieleen mainio joukkuetoiminta ja muiden pelaajien huomioon ottaminen.
-
Yksi parhaimmista hetkistä oli,ammuin kaveria kuopasta heduun (kuoppa n.3 metrin päässä kaverista),olin silloin jousipislalla.
-
Ammuin pyssyllä ja vihollinen tipahti. Vähänkö oli siistiä.
-
PFOR5
Pimeä, yksinäinen yö vahdissa. Olin PFOR/Suomen joukkueenjohtaja ja halusin näyttää mallia. Seisoin haulikkoni kanssa vahdissa kaatosateessa ja annoin muiden ryhmäläisteni pysytellä puiden alla tai pienessä kopissa jonne mahtui hädin tuskin yksi mies seisomaan. Tehtävämme oli vahtia Tuoppian ja Nallestanian rajaa ja tarkastaa jokaiselta passi. Mikäli joku yritti kiertää rajaa, tehtävänämme oli selvittää kuka ja likvitoida uhka sen jälkeen. Eräs johtoportaan radisti oli löytänyt lehtiä jossa oli naisten juttuja ja tuli esittelemään lyhdyn valossa niitä meille. Hän luki meille lehden juttuja ääneen: "Moi! Oon jo kolmetoistavee tyttö eikä oo vieläkään tullu menkkoi. Onks mus jotai vikaa?" "Painan viiskytkiloo ja oon satakuuskytä senttii pitkä. Oonks läski?" "Mun mielest Demi on ihan paras lehti, voitteks haastatella Beckhamii?". Naureskelimme. Ehkä vähän liiankin kovaan ääneen, sillä pian vartiopisteemme hiekkasäkkeihin osui sarja kuulia, jotka kimpolivat lähelle meitä. "HÄLYTYS! HYÖKKÄYS TUOPPIALTA PÄIN! HÄLYTYS!" Hyökkääjät pakenivat huudot kuultuaan. Tämän jälkeen yö oli rauhallinen.
Aamulla saimme tehtäväksi turvata tiedemiehiä ja rauhantarkkailijoita kuljettavan kuorma-auton kulun. Typeryksiä nämä tarkkailijat olivat, halusivat välttämättä jaloitella rajan läheisyydessä. Järjestin heitä ympäröivän, tarkan vartion sijaintiin. Muutamaa tuntia myöhemmin he palasivat rajavyöhykkeelle. He ajoivat takaisin Tuoppian vyöhykkeelle, missä Tuoppia pysäytti rekan. Pian Nallestanian satapäiset joukot ryntäsivät paikalle. He halusivat väkivalloin päästää kuorma-auton perille kohteeseensa tuhoten tuoppialaiset. Me, rauhan ylväät ja urheat turvaajat, emme voineet tämän tapahtua. Hälytimme apujoukot nopeasti paikalle ja meitä oli yhtä monta kuin Nallestanialaisiakin. Olisimme kuitenkin jääneet alakynteen, mikäli molemmat olisivat yhtä aikaa hyökänneet. Onneksemme saimme Nallestanialaiset perääntymään muutaman kymmenen metrin, kunnes he kääntyivät ja latasivat aseensa. Järjetön loksahtelu ja kilahtelu täytti paikan. Tuoppialaiset tekivät välittömästi samoin. Komentajamme päätöksestä muodostimme väliin ihmiskilven. Latasimme aseemme ja pyysimme tällä hetkellä väkivaltaisinta osapuolta, Nallestaniaa poistumaan. Tuijotimme toisiamme hiirenhiljaa, aseet toisiaan osoittaen, valmiina ampumaan kunhan joku tekisi aloitteen. Kukaan ei ampunut yhtään. Neuvottelijamme lähetettiin paikalle aseistamattomana keskustelemaan Nallestanian johtajan kanssa. Hän viipyi kauan. Aivan liian kauan. Radioyhteydetkään eivät pelanneet. Vihdoin näimme hänet. Nallestanian komentaja osoitti häntä aseella ja piti hänet tiukasti otteessaan perääntyen kauas pois. Hetken päästä Nallestaniakin perääntyi.
Viimeisenä yönä vahdimme Tuoppian tukikohtaa aikaisempien levottomuuksien vuoksi. Radistimme radio kävi; "...kccchhrr...taisteluvaunu...kchhrrr..." "Toistaisitko?" "...kchhhrr. Taisteluvaunu hyökkäämässä kylänne läpi maan rajojen ulkopuolelle!" "Miiitäh?" "Evakuoikaa portti! VÄLITTÖMÄSTI!" Siirryimme pois vartioportin luota varmistaen, ettei kukaan jäänyt taakse. Vain hetkeä myöhemmin valtava kuorma-auto ajoi hurjaa vauhtia portin läpi, puulastu vain lentäen. Auto pääsi pois maasta.
Kjeh kjeh, allekirjoittanut oli kys. skenaariossa Tuoppialla. ;--D
-
Taas tuli yksi näistä hetkistä, ja pakkohan se on tännekin kertoa.
-Operaatio Leopard. Joukkueemme oli pimeän jo laskeutuessa lähestyessä Brutopian eli vastapuolen leiriä jo toista kertaa, meidän ryhmämme (4.) toimiessa tunnustelijoina. Pääsimme noin 100-150 metrin päähän leiristä, kunnes pysähdyimme ja aloimme huutaa tunnussanoja. Ei toiminut, joten hetken lagaamisen jälkeen jojomme Jallu/Decoil päätti iskeä päälle. Joukkue levittäytyi suhteellisen nopeasti ja lähti etenemään. Oli hienoa katsella omien siluetteja heidän edetessään vasemmassa laidassa olevan kumpareen päällä, minun ollessa oikeammalla. Jonkin ajan kuluttua vastustajat lähimaastossa oli joko teilattu tai ajettu pakoon.
Sekasotkussa kukaan ei kuitenkaan ollut huomannut neljän brutopialaisen päässeen selkään ampumisetäisyydelle joukkueestamme. Johtuen sekaannuksesta ("onko ne omia vai vihuja?") he saivat joukkueen täysin ns. backfuckattua. Lähes koko joukkue sai kuulasta ja joutui pistämään raatoliinan päähänsä tai jäi huutamaan lääkintämiestä, joista yhtenä oli taisteluparini Kassu (eli Kazzu näiltä foorumeilta). Itse olin päässyt kuitenkin niin pitkälle etten ollut tippunut. Päätin juosta hiljaa parantamaan Kassua brutopialaisten edetessä. Hämärä oli etunani eivätkä he huomanneet minua. Pistin lääkintänauhan Kassun käteen ja jäimme odottelemaan. Kassu hinkui saavansa "kostettua" vastapuolelle ja keksi, että odottelisimme brutopialaisten etenemistä ohitsemme. Jäimme siis makoilemaan huomaamattomasti puun juureen brutopialaisten neljän miehen partion edetessä parikymmentä metriä ohitsemme aukiolla. "Ota tuo oikeanpuoleinen tuosta", ohjasti Kassu. En kuitenkaan pystynyt vastustamaan kiusausta ja vastasin lähteväni hakemaan puukkoa. Lähdin kävelemään mahdollisimman luonnollisesti ja huomaamattomasti vihujen takaoikealta, luottaen siihen, että he luulisivat hämärässä minua omakseen, mikäli edes huomaisivat. Otin kohteekseni partion komentajaksi olettamani, etummaisena olevan tyypin ja kävelin häntä kohti, puupuukko kädessä mutta varmuuden vuoksi kuitenkin myös ase tanassa, jos minut olisi huomattu. Päästyäni parin metrin päähän partion johtajasta hän huusi voitonriemuisena "ELÄKÖÖN BRUTOPIA!" Samalla hetkellä ryntäsin hänen luokseen, kosketin häntä nopeasti puupuukolla ja huusin "PUUKKO!" Brutopialainen päästi epätoivoisen älähdyksen tajutessaan mitä oli tapahtunut. Salamannopeasti Kassu avasi tulen, kaataen loput kolme partiolaista. Vielä hetki sitten ylpeilleet brutopialaiset joutuivat kiskomaan raatoliinat päähänsä ja lähtemään respalle.
-
Tylsyyteen kuolen, siispä tänne kirjoittelen. Olisi kiva kuulla muiltakin enemmän - ei tosin juuri noita "ammuin vihollisen ja se otti osumaa" -tyylisiä. Suoraan sanottuna jos se on hienoin asia mitä airsoftissa on kokenut niin sääliksi käy :D
-Milsim Kiilalinja. Kokonaisuudessaan suhteellisen taattua laatua MSF:ltä. Monta tapahtumaa jäi päivästä mieleen, tässä pari ikimuistoisinta.
Iltapäivällä ryhmämme oli palaamassa tehtävältä. Ryhmämme eteni avojonossa metsässä, parinkymmenen metrin päässä sivustassamme olevasta hiekkatiestä. Yhtäkkiä headsetistani alkoi kuulua elämän merkkejä. "Komento, täällä tykistöpatteri. Valmiina ampumaan." Vastaus tuli pian: "Tykistö, täällä komento. Tuli vapaa - toistan, tuli vapaa". Hätkähdin ja pysäytin muun ryhmän. Pian ennalta sovittu "VIHELTÄÄ!"-huuto kiirikin ilmassa. Tällöin kaikki laittoivat sormet korviinsa. Kului puoli minuuttia aivan hiljaa, ja ryhmä alkoikin miettiä, että pettikö tekniikka. Muutamien jo ottaessa sormet korvilta alkoi jyrinä. Pum, pum, pum. Metsän jyristessä kaikki painoivat sormet takaisin korville. Tusinan pamausta myöhemmin tuli hiljaisuus ja "vaara ohi" huuto. Tällöin ryhmämme nousi pystyyn ja juoksi pikavauhtia "tykistökeskityksen" kohteena olleen hiekkaisen aukion laidalle. Aukio oli läpeensä savuinen ja toiselle laidalle ampuminen tapahtui lähinnä mutu-tuntumalta. Kuitenkin kyseinen proppi piristi päivää huomattavasti.
Yöllä ei erityisiä asioita jäänyt mieleen. Kykittiin vartiossa, juostiin ympäriinsä ja partioitiin keskellä pimeyttä. Partiotoimintaan toi oman mausteensa silloin tällöin laukaistut valoraketit, jotka lähestulkoon muuttivat yön päiväksi keskellä metsää - vaikkakin vain hetkeksi. Eräältä partiolta mieleen jäi myös vastaan tulleen vihollisryhmän harvinaisen epäonnistunut tulenavaus: ryhmämme kulkiessa pusikossa avorivissä avasi vihollinen tulen suhteellisen laiskasti, osumatta meistä keneenkään. Vastatessamme tuleen tippui pari vihollista loppujen pötkiessä pakoon "irti"-huutojen saattelemana.
Aamulla saimme viimeisen tehtävämme: harmaan valtion lentäjän noutamisen elävänä. Ryhmämme oli ensimmäinen paikalle päässyt, ja täten otimme tilanteen haltuumme. Muistan ällistelleeni lentäjän ulkonäön aitoutta - jälleen kerran esimerkki tapahtuman proppien tasosta. Hän seisoi keskellä edellisen iltapäivän tykistökeskityksen kohteeksi joutunutta aukeata - ampuen kaikkea mikä lähestyi, eli myös meitä. Suojauduimme hiekkavallien taakse ja koetimme saada jonkinlaista neuvotteluyhteyttä. Aluksi RJ:mme Bluey lähetti Henun aseettomana (mitä hän toisaalta oli koko tapahtuman ajan) keskustelemaan lentäjän kanssa. Ei toiminut, joten Bluey lähti itse aseetta neuvottelemaan. Tultiin lopputulokseen, että he ottivat osapuolemme komentajaan yhteyden GSM:llä (eli matkapuhelimella). Lentäjän puhuessa komentajan kanssa päätti Bluey käyttää mahdollisuuden hyväkseen ja salamannopealla liikkeellä riisti lentäjältä hänen P90:nsä, päästäen samalla ilmoille ehkä oudoimman sotahuudon ikinä ("V*TTU KOMMANDO!"). Tämän jälkeen lentäjä luovutti, mutta koska hän oli haavoittunut, jouduttiin häntä raahaamaan usean miehen voimin. Tässä vaiheessa lisää joukkojamme oli päässyt paikalle ja minut komennettiin lentäjän kuljetusreitin sivustaan varmistamaan. Lopulta lentäjä saatiin kohtauspisteelle ja kun auto otti hänet kyytiinsä, huudettiin tapahtuma päättyneeksi.
-
Jees, kyllähän noita muistoja riittää, varsinkin tuo meikäläisen ja Mikon Leopard-seikkailu on ikimuistoinen. :D En sitä tässä rupea kuitenkaan kertaamaan, vaan laitan omaa stooria peliin.
Raja 08, puhdas mättöskenaario vailla järkeviä tehtäviä ja huolen häivää.
Ryhmämme, johon kuului itseni lisäksi Henu, Mikko, Panda ja hänen veljensä Hannu, oli alkupäivästä taistellut ankarasti vihollisjoukkoja vastaan Madcamin edustalla. Nyt kohtaamamme määrältään ylivoimaiset vastustajat ajoivat muun muassa meidän ryhmäämme Madcampin edustalla olevaa rinnettä alaspäin. Käydessämme raivokasta perääntymistaistelua kaikki ryhmämme jäsenet, sekä muutama muu hajanainen osapuolemme taistelija, kaatui tulituksen paineessa. Nopea vilkaisu osoitti kuitenkin että aivan rinteen alapäässä oli osapuolemme hallussa oleva respa, joten marssimme sinne. Pelissä oli kuitenkin myös respan valtaussääntö, joten vilkuilu vihollisen suuntaan paljasti että vastustaja kiristi saartorengasta respan ympärillä jatkuvasti.
RJ:mme Panda käski ryhmämme ladata lippaat ja valmistautua syöksymään vähän matkan päässä respan takana olevaan ojaan respausajan kuluttua, joka oli viisi minuuttia. Tämän ajan kuluttua loppuun kuului terävä "Nyt!"-huuto, ja samalla ilmoille repesi valtava tulitus vihollisen suunnalta. Pääsimme kuin pääsimmekin kuivuneen ojan luokse, joten hyppäsimme muitta mutkitta sen pohjalle ja käänsimme aseemme kohti eteneviä vihollisen joukkoja. Samalla Hannu sai kuitenkin osuman selkäänsä ja jäi makaamaan ojan reunalle haavoittuneena. Ryhmämme lääkintämiehenä siirryin oitis hänen luokseen, kiskaisin hänet ojaan ja paikkasin hänet
Oli selvää ettei ryhmämme pystyisi pidättelemään vihollisen valtaisaa massarynnäkköä, joten ryhmämme päätti hajaantua. Minä ja Henu jatkoimme juoksemista ojan suuntaisesti oikealle, kun taas Panda, Mikko ja Hannu perääntyivät taaksepäin. Lopulta saimme Henun kanssa irtauduttua kontaktista. Jatkoimme liikkumista ojan suuntaan kunnes osuimme kallionkielekkeelle, joka vaikutti varsin suojaisalta ollakseen niinkin korkealla. Päätimme Henun kanssa levähtää hetken aikaa ja ladata itsemme ja lippaamme. Tämän jälkeen jatkoimme matkaa siihen suuntaan, jonne loput ryhmästämme olivat vetäytyneet.
Liikuimme syvälle omalle alueellemme, näkemättä kuitenkaan merkkiäkään omista tai vihollisen taistelijoista. Huomasimme lähellä olevan hökkelirakennelman, ja päätimme pysähtyä sen suojiin kunnes saisimme yhteyden ryhmäämme. Samalla kuului metsästä noin viidenkymmenen metrin päästä lehtien kahinaa. Ryhmä vihollisia lähestyi hökkeleitä. Päätimme Henun kanssa maata aivan hiljaa hökkelien suojissa, ja vasta viime hetkellä sännätä pystyyn ja suorittaa tulenavauksen. Oli piinaavaa kuunnella askelia, jotka lähestyivät omaa asemaani vääjäämättä...
"Tulta!!" Ponkaisin pystyyn ja lähetin sarjan aseestani noin viiden metrin päässä meistä liikkuvia vihollisia kohti. Yhdistettynä Henun tulitukseen koko vihollisryhmä otti osuman noin kahdessa sekunnissa. Lopulta paljastui, että tämä vihollisen geardo-ryhmä oli jo pudonnut ja matkalla offarille, mutta se ei minua suuremmin haitannut, eivät ne varmaan mitään luotiliiviensä alta tunteneetkaan...
-
On todella kiva kuulla teidän kokemuksistanne noilla leireillä koska ajattelin mennä 2 vuoden päästä jonnekkin skenuun tai leirille. ( sen takia 2 vuoden päästä kun olen vasta 11v )
-
kai se kun sain ekan ``tapon``
-
Se kun olin panttivakina ja minua ammuttiin suoraan persuksiin alle metrin päästä haulikolla.
Muistetaan se piste. -Panda
-
Varmaa paras hetki tähä mennessä on ku oltii kavereiden kans softaamas ja mä lähin kiertää vastapuolelle ja tiputin kolme vastustajaa kolmella kuulalla. =D Aseena G&G GR16.
-
Ensimmäinen peli snipulla.
Kaveri kurkisti puun takaa ja minä katsoin kiikarin läpi, kun kuula osui suoraan kaveria otsaan...
Ja oli hauskaa aiheuttaa meikäläiselle kuhmu? Pisteet jäbälle, heh.. -Rokka
-
Paras airsoft hetki tapahtui Kaakkolassa, tynnyri pelissä. Tossa onkin sitten tekstiä (oli vähän tylsää).
Lähdin kiertämään vastapuolen linjojen taakse (olin snipalla ja ghilliellä liikenteessä). Olin jo pitkän matkaa kiertänyt ja tulin noin 150m päähän vastapuolen linjoista, suoraan takaapäin. päätin edetä vielä noin 75m varovasti eteen päin, mutta huomasin vastustajien myös tarkkailevan selustaa ahkerasti. Näin ollen päätin lähteä ryömimään varovasti eteenpäin. Tuntui kuin ryömiminen olisi viennyt ikuisuuden ja peliaika vain kului. Saavuttuani huomaamattomasti aseen kantaman päähän, neljä vastustajaa lähti vartiointi kierrokselle. Päätin eliminoida heidät siten etteivät he huomaa minua. Päästin heidät noin 20m päähän kunnes ammuin ensimmäisen laukauksen........... OSUMA. Muut heittäytyivät maahan ja osuman saannut ihmetteli ja manaili. Olin paikoillani ja ääneti hetken kunnes loput uskalsivat kurkkia, latasin aseen ja aloin tähdätä heitä. hetkeä myöhemmin ammuin.......... HUTI ammuin uuden heti perään ja....... OSUIN! Kun loput alkoivat ampua sokkona epäilyttäviin kumpareisiin, pysyin paikoillani ja laitoin aseen piiloon alleni. Tovin jos toisenkin päästä vastustajat rauhoittuivat ja päätin eliminoida heidät kahdella nopealla laukauksella. Latasin, tähtäsin ja ammuin, ja tein saman nopeasti putkeen.......... OSUMA....OSUMA. Lähdin ryömimään kohti tynnyriä, muita vastustajia ei näkynyt ja sain rauhassa kulkea tynnyrille päättämään pelin.
Hyvä tarina, näitä on aina miellyttävä lukea..! Korjasin muutamat kirjoitusvirheet ja lisäsin parit isot alkukirjaimet tässä samalla.
-Rokka
-
Paras fiilis tuli varmaan siitä kun kykin puun takana piilossa. Joku yritti ampua mua viritetyllä AK:lla. Ei osunu sitte millää. MUTTA sit mä kurkkasin ja sain kunnon raiskaussarjan reitee. Se on ollu ny 2 päivää kipee.
-
Paras fiilis tuli sillo ku mull oli vemppu glokki lähipuskas, ja kaikki muut saa osumaa paitti mä, sen seurauksena lähen juoksee niit karkuu varmaa 15 henkilöö perässä, ja antti ampuu perseeseen:D
-
Paras hetkeni oli kun ammuin anttia perseelle lyhyellä sarjalla.
-
Miks kaikkien parhaat hetket liittyy anttiin?? Nokitan junnut vastaamalla Berget 9.
-
Antti o junnujen Wayne Gretzky. B9 oli hyvä, B7 oli parempi.
-
B7 aikaa olin ite junnu jota piti nokitella. Ens kesälle on kyllä Eventsillä melkonen duuni, 2000 pelaajaa :D
-
http://mjulku.kuvat.fi/kuvat/Skenaariopelit+/Blackops+2/Blackops+2+S13+kuvat/MOV04652.MPG (http://mjulku.kuvat.fi/kuvat/Skenaariopelit+/Blackops+2/Blackops+2+S13+kuvat/MOV04652.MPG)
Tää on parasta so far. Pakettiauto wannabe helikopteri jossa acu sisustus ja 10 krapulaista äijää.